Jouluillan varpunen
Kirjoittanut Erika Pihl
”Lumi on jo peittänyt…” Lähes jokainen suomalainen osaa jatkaa Zachris Topeliuksen (1818–1898) runosta ”Varpunen jouluaamuna” (”Sparven on julmorgonen”, 1859) sävelletyn joululaulun sanoja. Runossa nuori tyttö kohtaa jouluaamuna kotipihallaan varpusen. Viimeisessä säkeistössä paljastuu, että varpunen on tytön kuollut pikkuveli, jonka sielu on tullut vierailulle linnun hahmossa. Laulu pääsee toistuvasti kärkisijoille kauneimpien joululaulujen äänestyksissä. Vuonna 2015 se valittiin Suomen itkettävimmäksi taideteokseksi.
Harva tietää, että on myös toinen varpunen, joka ilmestyi kirjallisuuteemme parisenkymmentä vuotta Topeliuksen runon jälkeen. Runon nimi on ”Sparfven i julkqvällen” (1885, ei suom.), Varpunen jouluiltana, ja sen on kirjoittanut turkulaissyntyinen Volmar Lindman (1861–1939). Lindman on jäänyt syrjään Suomen kirjallisuushistoriasta. Hän kirjoitti useita runokokoelmia ja viihteellisiä historiallisia romaaneja, jotka unohtuivat pian kirjastojen kätköihin. Näin kävi myös hänen varpusrunolleen, joka sisältyy Lindmanin toiseen runokokoelmaan nimeltä Dikter. Ennen painatusta nuori kirjailijanalku lähetti kokoelman suuresti ihailemansa Topeliuksen luettavaksi. Vastauskirjeessään Topelius antoi runoista lempeän kannustavan arvion. Hän piti niiden vilpittömyydestä ja lämpimän sydämellisestä otteesta. Kokoelman kauneimpana runona Topelius piti juuri varpusrunoa.
”Sparfven i julkqvällen” kuvaa jouluillan pimeydessä värjöttelevää varpusta. Sisällä kodeissa hehkuvat lämpimät kynttilät ja ihmiset riemuitsevat yltäkylläisyydessä, samalla kun pieni varpunen kärsii kylmää ja nälkää:
”Men jag, jag får ej äga
I denna fröjd en del,
Jag skall här ute dröja
Af köld och hunger stel.”
Runon lopussa talviyön läpi kiirii lohduttava kuiskaus, joka lupaa varpuselle paikan siellä, missä ilo on ikuinen eikä puutetta ole: ”Älä sure kohtaloasi, Herra näkee sinutkin” (”Begråt ej mer ert öde, / Till er ock Herren ser”). Säkeitä voidaan tulkita Lindmanin arkailemattomana kannanottona kysymyksiin, johon ihmisen pelastukseen keskittyvä Raamattu ei antanut vastausta sen paremmin 1800-luvulla kuin nytkään: Millaista on eläinten kuolemanjälkeinen elämä? Onko eläimillä kristillisessä ajattelussa sielu, vai onko tärkeäksi nähty tuolle puolen jatkuva olemassaolokin muiden lajien hallitsijaksi luomiskertomuksessa asetetun ihmisen erioikeus?
Eläimet olivat Volmar Lindmanille äärimmäisen tärkeitä. Hän toimi 1920-luvun alkupuolella pitkään Topeliuksen perustaman Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana ja julkaisi useita kantaaottavia kirjoituksia eläinsuojelua käsittelevissä lehdissä, esimerkiksi Suomen eläinsuojeluyhdistysten aikakauskirjassa, jonka toimittajan, kirjailija Constance Ullnerin (1856–1926) kanssa hän kirjoitti aiheesta usein myös yhdessä.
Toimittamassaan Eläinsuojelus-vuosikirjassa (1.1.1927) Lindman antoi puheenvuoron Naemi Ingmanille (1863–1935). Kirjoituksessaan ”Djurens själsliv” (”Eläinten sielunelämä”) tämä Vaasan suomalaisen tyttökoulun rehtori, eläinsuojelun uuttera toimija hänkin, kuvailee rakastavasti eläinten katseen sävykkyyttä ja kertoo seuranneensa suurella mielenkiinnolla pikkuisen kilpikonnan omalaatuista sielunelämää, sen osoittamaa itsepäisyyttä ja leikkisyyttä. Ingman harmittelee, että monet hänen tapaamansa ihmiset ovat järkyttyneet hänen eläinten sielua koskevista puheistaan ja pitäneet niitä rienaamisena, mikä Ingmanin mielestä osoittaa suurta yksinkertaisuutta ja sivistyksen puutetta. Samaa kiistanalaista aihetta käsitteli Lindman runouden keinoin.
Vastakirjoituksella tarkoitetaan kirjallisuudentutkimuksessa teosta, joka tarkoituksella haastaa jonkin edeltävän teoksen. Vastakirjoitukset voivat asettua pohjatekstiinsä nähden kriittiseen suhteeseen, esimerkiksi tuomalla etualalle jonkin siinä vaientuvan näkökulman. Voidaanko Lindmanin runoa pitää vastakirjoituksena Topeliuksen Varpuselle?
Jo käänteinen nimi näyttäisi viittaavan Lindmanin aikeeseen asettaa runo dialogiin Topeliuksen tekstin kanssa. Hän myös lähestyy aihetta hyvin erilaisesta näkökulmasta. Topeliuksen runo on ihmisen asialla. Varpunen on siinä lopultakin sivuroolissa runon paljastuessa kuvaukseksi ihmisten välisestä jälleennäkemisestä, jonka taustana on tunnetusti Topeliuksen henkilökohtainen tragedia: teksti syntyi pian kirjailijan vuoden ikäisen pojan kuoleman jälkeen. Lindman sen sijaan kuvaa varpustaan eläinlähtöisesti. Ihmisen sielua ei tarvita paikalle, jotta runo olisi koskettava. Sen posthumanistinen eetos antaa äänen toisenlajisen huomaamattomalle hädälle juhlaansa viettävien ihmisten itsekkyyden edessä.
”Sparfven i julqvällen” on ikävän ajankohtainen runo. Se ennakoi lintujen hätähuutoa ihmisen toimien tähden. Moni hämmästyy kuullessaan, että runsaalta vaikuttava varpunen on Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Olemme tilanteessa, jossa sekä Topeliuksen että Lindmanin varpusrunot uhkaavat muuttua elegioiksi, kadonnutta muisteleviksi surulauluiksi.
*
Hankkeessamme olemme julkaisseet näköispainoksen Volmar Lindmanin historiallisesta romaanista På Åbo Slott. Skildring från härtig Johans tid (1892). Siitä voi lukea aikaisemmasta blogikirjoituksestani.
Kuva: Varpusnaaras (Passer domesticus) von Wrightin veljesten kuvittamana. Wikimedia Commons. [Kuvaa leikattu.]
Lähteet
SLSA 801:1.33 Brev från Volmar Lindman till Zacharias Topelius.