Kirjoittanut Katariina Kärkelä
Yhtenä genren kuoleman tapana voidaan pitää muutoksen ja uudistumisen pysähtymistä, sitä, että kehityskaaren kriittinen vaihe on saavutettu: lajityypilliset piirteet pelkistyvät automaatioiksi, mahdollisuudet ovat loppuun kulutetut ja huippukohta kääntyy kohti taiteen banaalistumista (ks. esim. Fowler 1982, 164–165). Tutkimusprojektiamme innoittaneiden luonto- ja evoluutioaiheisten metaforien näkökulmasta kirjallisen uusiutumiskyvyn heikentyminen rinnastuu energian pysähtymiseen tai katoamiseen, joiden toki termodynamiikassa tulisi olla mahdottomia: energian säilymislain mukaan energiaa ei sen paremmin voi syntyä kuin tuhoutuakaan, se voi vain siirtyä tai muuntua yhdestä muodosta toiseen (Struchtrup 2014, 33–34). Ajatusta kaunokirjallisesta energiasta ja yhden lajin luomisvoiman tyrehtymisestä mutkistaa ajallinen perspektiivi, josta kirjallisuushistoriaa tarkastellaan. Luonnossa kuoleman voi havaita yhtenä ajanhetkenä, mutta kirjallisuudessa ainoastaan retrospektio paljastaa elinkaaren päättymisen. Hieman samanlaisesta ilmiöstä on kyse, kun toisiinsa verrataan luonnonystävien ensimmäisiä havaintoja viimeisiin: on helppoa erottaa varhaisimmat kevään merkit, ensimmäiset hiirenkorvat, västäräkit tai jäihin ilmestyneet railot, mutta katsoja ei syksyn aamuhämärissä tiedä lähtöä tekevää kurkea viimeiseksi ennen kuin myöhemmin ilmenee, ettei uusia enää tullutkaan. Alkupiste on tällaisissa tapauksissa loppukohtaa selvemmin merkittävissä.
Viiveellä muodostuva ymmärrys kirjallisesta elinkaaresta saattaisi hahmottua paremmin tähtiin rinnastettuna. Pysähtyminen ei suinkaan tarkoita välitöntä kuolemaa tai olemassaolon lakkaamista. Tähden ytimen korkeassa lämpötilassa vety muuttuu heliumiksi, ja fuusion myötä vapautuu energiaa, josta osa säteilee avaruuteen näkyvänä valona. Tähden tulevaisuus joko punaisena jättiläisenä, valkoisena kääpiönä tai supernovana ja lopulta mustana aukkona riippuu sen massasta, mutta yhtä kaikki Maan kamaralta kirjokantta tähyävä tekee havaintonsa menneisyydestä (Ursa, ”Tähtien synty ja kehitys”). Jos otetaan askel luonnontieteen ja astrofysiikan eksaktiudesta kohti filosofian toisenlaista, kenties hieman sallivampaa uteliaisuutta, voidaan pohtia, missä määrin havainnon kohteena ovat asiat, joita todellisuudessa ei enää ole. Tätä kysymystä on pohtinut muiden muassa Alex Moran naiivia realismia käsittelevässä kirjoituksessaan, jonka keskiössä on fyysisesti poissaolevan olion havaitsemisen ongelma. Moran (2019, 202–203) kirjoittaa, että jo sammuneesta tähdestä säteilevä valo saattaa ainakin teoriassa olla matkallaan niin kauan, että se saavuttaa katsojansa vasta kauan tähden kuoleman jälkeen. Tällöin havaintotiedon kohteena olisi paradoksaalisesti jotakin sellaista, jonka havaitsemisen tulisi arkijärjen mukaan olla mahdotonta. Tilanne johtaa kahteen yhtäläisellä oikeutuksella toteen mutta toisensa kumoavaan väitteeseen: a) näen tähden, ja b) tähteä ei enää ole olemassa.
Kirjallisen lajin onnellisessa tapauksessa olemassaolon kysymys ei joudu aivan yhtä kiperien pulmien ristituleen. Silti genren sisäisen dynaamisuuden, luovuusenergian ja uusiutumiskyvyn karikot voivat johtaa kuolemaan automatisoitumisen ja banaalistumisen merkityksessä. Ytimessä tapahtuva reaktio on pysähtynyt, vaikka säteily on yhä nähtävissä, ja seisahtumisen vaikutukset ovat vasta myöhemmän katsojan havaittavissa, retrospektiivisen ymmärryksen ja jälkiviisauden mahdollistamia. Samaan jälkiviisauden pyhään oikeutukseen nojaa nyt jo historiaan (ainakin enimmäkseen) jääneistä genreistä ennustuskirjallisuus, jossa esitetyt väittämät voivat korrespondenssiin nojaavissa totuuskäsityksissä saada vahvistuksensa vasta jälkikäteen. Myöhempi lukija voi oivaltaa edeltäjiensä kirjaston muuttuneen kalmistoksi jo aikaa sitten. Siihen saakka – ja mielellään myös sen jälkeen – sanojen loistosta sopii nauttia. Kirjallista lajikatoa sureva lukija voi etsiä lohtua myös termodynamiikan ensimmäisestä, energian säilymistä koskevasta laista ja kuvakielisyyden ja kuvittelun vapauden suomin valtuuksin soveltaa sitä kirjallisuuden maailmaan. Genren ytimen lakattua sykkimästä siitä vapautunut energia ei voi noin vain kadota: se on joko muuttanut muotoaan tai siirtynyt toiseen järjestelmään, mikä merkitsee, että lukija voi löytää sen uudelleen, kenties hyvin odottamattomastakin paikasta.
Viitattu kirjallisuus
Fowler, Alastair 1982: Kinds of literature: an introduction to the theory of genres and modes. Cambridge, Mass. Harvard University Press.
Moran, Alex 2019: “Naïve Realism, Seeing Stars, and Perceiving the Past.” Pacific Philosophical Quarterly. Vol 100, iss.1. University of Southern California and John Wiley & Sons Ltd. 202–232.
Struchtrup, Henning 2014: Thermodynamics and Energy Conversion. Heidelberg, New York, Dordrecht & London. Springer.
“Tähtien synty ja kehitys.” Tähtitieteellinen yhdistys Ursa. https://www.ursa.fi/tahtitieteesta/tietoa-tahtitieteesta/tahdet.html. Viitattu 12.10.2024.
Kuva: Wikimedia commons. (https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Moai_Stargazing_at_Ahu_Tongariki,_Easter_Island.jpg)