Kirjoittanut Erika Pihl
Kirjallisuuden kadonneille lajeille voi avautua paluun mahdollisuus syystä tai toisesta otollisena ajankohtana. Edellisessä blogikirjoituksessani käsittelin lukijoiden herkistymistä antiikin nostokselle koronapandemian myötävaikutuksella. On kuitenkin myös sellaisia kadonneita lajeja, joiden paluu suuren yleisön keskuuteen ei tunnu todennäköiseltä. Eräs tällainen laji on keskiaikainen fabliau.
Fabliaut ovat pohjoisen Ranskan alueella 1100–1300-luvuilla kirjoitettuja lyhyitä runomuotoisia kertomuksia, jotka kuvaavat kaupunkilaisten elämänmenoa härskin humoristisella otteella. Tyylistä saa hyvän käsityksen kertomusten nimistä, joita hädin tuskin kehtaa kirjoittaa: mukaan mahtuu esimerkiksi sellaisia tarinoita kuin (kilteimmästä päästä ja osan käännöstä hieman siistien) ”Ritari, joka pani naisten alapäät puhumaan”, ”Pitkäperse-Berengier” ja – kyllä – ”Pala paskaa”. Sukupuolielämä ja suolen toiminta ovat runsaasti edustettuina. Aviopuolisoiden väliset suhteet perustuvat molemminpuoliseen jallittamiseen ja oman edun tavoitteluun, mikä yleensä tarkoittaa vaimon ja kolmannen osapuolen vehkeilyä aviomiehen selän takana. Valheet ja väärinkäsitykset johtavat mitä mielettömimpiin tilanteisiin. Pappien viranhoito takkuaa. Suu osuu usein sinne, minne ei pitäisi.
Harva keskiajan kirjallisuudenlaji herättää uskoakseni nykylukijoissa yhtä ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita kuin fabliau: omilla kasvoillanikin karehtii kertomuksia lukiessa jonkinlainen virnistyksen ja irvistyksen pysyvä sekoitelma. Tilannekomiikan osalta tuttuuden tunne on kiistaton. Vertauskohteeksi voisi nostaa vaikkapa amerikkalaisen Frasier-klassikkosarjan (NBC, 1993–2004) jakson ”The Ski Lodge”, joka on äänestetty IMDb:ssä sarjan parhaaksi. Cranen psykiatriveljesten säntäily puolialastomana öisessä mökissä väärien rakkaudenkohteiden huoneissa identiteettisekaannusten siivittämänä on asetelmansa osalta keskiaikaisen fabliaun suora perillinen.
Ajattoman naurun vastapainona vaikeammin sulatettavaa sisältöä on monen fabliaun avoimesti naisvihamielinen sävy. Fabliaut ilmoittavat usein pyrkivänsä sekä naurattamaan että opettamaan, ja useimmiten opetuksen tavoitteena on osoittaa todeksi naisia koskevat käsitykset. Keskiajan lääketieteellisen ja uskonnollisen ajattelun mukaisesti naiset esitetään juonittelevina tuuliviireinä ja tyhjänpuhujina (Muñoz 2014, 25), mille eräs fabliau jopa tarjoaa luomismyytin tapaisen selityksen: emme kuule naisten suusta viisauksia, sillä naisen suuhun on luomistyön aikana kulkeutunut naisen anatomiaa lapiolla kovaotteisesti muovaavan paholaisen pyllistyksen suolikaasuja.
Tällaisten opetusten äärellä 2020-luvun lukijan tunneskaala voi helposti heilahtaa vastenmielisyyden puolelle. Jos lajin parissa toisinaan tuleekin vakuuttuneeksi vuosisatojen yli kantavasta hengenheimolaisuudesta, fabliau totisesti osaa myös vesittää tämän ilon yhtäkkisellä kylmällä suihkulla. Vaivaannuttava mielikuva ihmisistä nauramassa naissukupuolen typeryydelle ja alkeelliselle vessahuumorille on sitä paitsi omiaan vahvistamaan virheellistä, mutta sitkeästi elävää ”pimeän” keskiajan stereotypiaa. Mieleen saattaakin helposti hiipiä kysymys, olisiko fabliau-kertomusten vain parempi antaa jäädä kadoksiin.
Vastaus on päivänselvä: ei missään nimessä. Emme voi syyllistyä keskiajan valikoivaan muistamiseen omien arvojemme pohjalta. Näitä kertomuksia kuunneltiin, niille naurettiin, ja niiden suosio oli ilmeisen suurta: eräskin tarinaniskijä ilmoittaa kyynisesti kirjoittavansa fabliaun, koska siitä saa hyvät rahat. Silti nykylukijaa saattaa helpottaa tieto, että myös keskiaikaiset kirjoittajat olivat tietoisia lajityypin epäkorrektiudesta. ”Jotkut pitävät tällaisesta, toiset eivät”, toteaa eräs kirjoittaja aloittaessaan kertomuksen talonpoikaisvaimosta, joka arvuuttelee mieheltään, mitä on laittanut tämän käteen. (Vihje: vastaus mainitaan tämän blogikirjoituksen toisessa kappaleessa.) Samainen kirjoittaja huomauttaa, että fabliau-juttujen hyvän maun rajoja hipova tyyli ei ole tarkoitettu tiukkapipoille, vaan niille, joiden mieleen on iloinen hauskanpito. Huomautuksista voi päätellä, että viattoman vitsailun ja salakavalan asennevaikuttamisen rajan määrittäminen ei ole aikoinaan ollut sen helpompaa kuin nytkään, ja että kysymys siitä, voiko huumorin ja vastuunsiirron varjolla sanoa aivan mitä tahansa, on mietityttänyt myös keskiajan yleisöjä.
Suureen suosioon fabliau-kertomuksilla tuskin on enää pääsyä, mutta jos nykylukija antaa niille mahdollisuuden, voi käydä niinkin, että mielikuva keskiajan pimeydestä kirkastuu. Fabliaut ovat keskiajan arkisinta kirjallisuutta, jonka maailmankuvaa on pidetty materialististen ja hedonististen arvojen ylistyksenä (Muscatine 1986). Ne julistavat häpeämättömästi kuolemansyntien koko kirjolla ilmenevää elämänriemua, mitä moni ei ehkä ensimmäisenä yhdistä populaarikulttuurin iskostamaan ajatukseen kirkon ja uskonnon hallitsemasta ilottomasta aikakaudesta. Tässä arkisessa ilottelussaan fabliau voikin nykymaailmassa vaikuttaa yllättävän lähestyttävältä lajityypiltä. Henkilöhahmojen tavanomainen, joskin burleski elämä kodin ja kaupungin piirissä on tutunomaista tavalla, joka poikkeaa ritariromanssien ritareiden tai pyhimyselämäkertojen pyhimysten korkealentoisista elämänkuluista. Fabliaut tarjoavatkin näkymän länsimaisen realistisen kirjallisuuden varhaisvaiheeseen. Muotoa kehittivät sittemmin loisteliaasti eteenpäin esimerkiksi italialainen Giovanni Boccaccio (1313–1375) ja englantilainen Geoffrey Chaucer (1343–1400). Ilman edeltävää fabliau-perinnettä ei olisi Decameronea eikä Canterburyn tarinoita. Tämä muistuttaa, että moni kirjallisuuden laji on ohimenevä ilmiö vain kaikkein prototyyppisimmässä ilmiasussaan – lajin vaikutus voi kantaa pitkälle katoamisen tuolle puolen.
Kuva: Käsikirjoituksesta Livre de Messire Lancelot du Lac (1400-luku), BnF. Bibliothèque de l’Arsenal, Ms-3480, f39.
Lähteet
Muñoz, Natalie. 2014. Disabusing Women in the Old French Fabliaux. New York: Peter Lang.
Muscatine, Charles. 1986. The Old French Fabliaux. New Haven and London: Yale University Press.