Kirjoittanut Erika Pihl
Trubaduurirunous syntyi Etelä-Ranskan Provencessa varhaisella 1100-luvulla. Sen lukuisiin lajityyppeihin kuului esimerkiksi ajankohtaisia asioita käsittelevä sirventes, jonka eräs alalaji oli gap eli kerskalaulu. Näitä lauluja, joita on säilynyt vain muutama, kirjoitti esimerkiksi 1100- ja 1200-luvun vaihteessa vaikuttanut Peire Vidal. Hän rehentelee olevansa ylivoimainen ritari ja naistenmies:
I am the perfect image of a knight;
Indeed that’s what I am, for I know the ways of love,
Everything a lover needs to know.
No man was ever found to be better in a chamber,
or so arrogant or haughty when he’s armed.
Even when not seen or head, I am loved and feared.
(”Drogoman senher, s’agues bon destrier”, säkeet 19–24, käänt. Paden & Paden 2007)
Rohkeudessa Peire kertoo peittoavansa eeppisen Chanson de Roland -runoelman Roland-sankarin ja rakkauden töissä toisen, sittemmin kadonneen runoelman sydäntenmurskaajan Berart de Montdidierin. Hänen nimensä kuullessaan viholliset ja kilpailevat runoilijat lakoavat ”kuin viiriäiset haukan säikyttäminä” (”Mi temon plus que caillas esparvier”). Tällainen kirjallisuusviitteiden ja nokkelien metaforien varaan rakentuva hyperbola viihdytti yleisöä leikillisellä oppineisuudellaan.
Gap-laulujen tarkoituksena oli myös haastaa toiset trubaduurit panemaan parastaan. Runollisilla kyvyillään kerskaili esimerkiksi lajin parhaaksi julistautunut Vilhelm IX Akvitanialainen (1071–1127):
I would well like most people to know
whether this verse is well crafted.
I produce it from my workshop,
since I am really the champion of this art
and it is true
and I bring as a witness this verse itself
when it is done.
(”Ben vuelh que sapchon li pluzor”, säkeet 1–7, käänt. tuntematon)
Trubaduurirunous kuuluu menneisyyteen, mutta onko gap oikeastaan kadonnut? Yhtymäkohtaa voitaisiin hakea niinkin kaukaa kuin 1970-luvun Yhdysvalloista. New Yorkin Bronxissa afroamerikkalaisten keskuudessa kehittyneeseen rap-musiikkiin on alusta alkaen kuulunut korostunut omakehu eli braggadoccio (Borthwick & Moy 2004, 158–159). Edmund Spenserin Faerie Queene -runoelman (1590) henkilöhahmon mukaan nimetyn braggadoccion aiheita ovat – gapien tapaan – muun muassa riimittelytaito, vaikutusvalta ja romanttinen haluttavuus.
Trubaduurien gap-runoutta ja rap-artistien tekstejä on kiintoisaa tarkastella rinnatusten. Esimerkiksi rap-genren klassikkona pidetyssä “I’m Bad” -kappaleessa (1987) LL Cool J ilmoittaa olevansa kaikkien aikojen suurin räppäri (”the baddest rapper in the history of rap itself”) ja Peire Vidalin tavoin vertaa itseään mahtaviin, menestyneisiin hahmoihin, kuten nyrkkeilijä Mike Tysoniin ja hunnikuningas Attilaan. Braggadocciota hyödyntää myös rapin merkittävä nykynimi Lizzo kuvatessaan itseään ihailtuna palvonnan ja romanttisen halun kohteena retrovaikutteisessa hitissään ”Juice” (2019). Siinä missä Peire kantaa kiiltävää sotisopaa ja kuninkaan veljeltä lahjaksi saamaansa miekkaa, on Lizzo pukeutunut kiireestä kantapäähän Louis Vuittoniin ja herättää yrittämättäkin kadehdintaa:
If I’m shining, everybody gonna shine
(Yeah, I’m goals)
I was born like this, don’t even gotta try
(Now you know)
I’m like Chardonnay, get better over time
(So you know)
Heard you say I’m not the baddest, bitch, you lie
Taiturimainen riimittely ja kielen vertauskuvallinen käyttö yhdistävät trubaduureja ja rap-artisteja. Peire Vidal poimii metaforansa eläinmaailmasta, kun taas Lizzolla itsekehun välineitä ovat ruokaan liittyvät vertauskuvat: hänessä on niin paljon saucea, itsevarmuutta, että hän muistuttaa ragù-kastiketta ja paranee kuin viini vanhetessaan. Kaikki haluavat Peiren ja Lizzon. Peire kehuu olevansa aviomiesten pahin painajainen, sillä hän ottaa kenet lystää ja saa naisilta jatkuvasti lahjalähetyksiä. Lizzo puolestaan löytää somestaan viestejä varatuilta miehiltä.
Lizzon kuplivalla naurulla höystetty ”Juice” kerskailee trubaduurirunouden tapaan hyvässä hengessä. Huumori ja roima annos itseironiaa kuuluivat olennaisesti gapien tyyliin (Fraser 2006, 153). Niiden taidokkaan reteä itsekorostus todennäköisesti kasvatti trubaduurien suosiota runoilijahahmoina (mt. 178). Runollinen elvistely oli eri asia kuin arkinen ylvästely.
Usein sanotaan, että omakehu ei tule suomalaisille luonnostaan. Sitäkin olisi syytä oppia, sillä myönteisellä sisäisellä puheella väitetään olevan lukuisia terveydellisiä hyötyjä. Auttaisiko tähän inspiroiva soittolista, joka yhdistää gäppiä ja räppiä?
Kuva: Trubaduuri Perdigon soittelee sävelmiään 1200-luvun käsikirjoituksen kuvituksessa (BnF MS 854, f. 49r). Wikimedia Commons.
Lähteet
Borthwick, Stuart & Moy, Ron. 2004. Popular Music Genres: An Introduction. Edinburg: Edinburgh University Press.
Fraser, Veronica M. 2006. The Songs of Peire Vidal: Translation and Commentary. New York: Peter Lang.
Paden, William D. & Paden, Frances Freeman. 2007. Troubadour Poems from the South of France. Cambridge: D.S. Brewer.
Internet-lähteet
Guilhen de Peiteu [Vilhelm IX Akvitanialainen]: Complete Works.
http://trobar.org/troubadours/coms_de_peiteu/