Kirjoittanut Sari Kivistö
Viime viikolla kävin puhumassa latinankielisestä runoudesta Turussa TUCEMEMS-tutkimuskeskuksen ja Turun kaupunginkirjaston Studia generalia -sarjassa. Esitelmäni perustui yhdessä Eeva-Liisa Bastmanin kanssa valmistelemaani artikkeliin, joka käsittelee perhesuhteita 1600-luvulla eläneiden Turun Akatemian professorien perhepiirissä kirjoitetussa ruotsin- ja latinankielisessä tilannerunoudessa. Oma osuuteni keskittyy aineistossa latinankielisen runouden retoriikkaan ja kielikuviin. Akateemisissa perheissä mikään yksityinen juhla ei ollut vain perheenjäsenten keskinäistä juhlintaa, vaan mukana oli tavalla tai toisella koko oppineiston lähipiiri.
Latinankielinen henkilö- ja tilannerunous sisältää monia lajeja riippuen juhlatilanteesta, johon runot on laadittu. Esimerkiksi akateemisissa väitöskirjoissa oli paljon runomuotoisia liminaalitekstejä eli latinan-, ruotsin- ja joskus kreikankielisiäkin onnittelurunoja ja omistuskirjoituksia. Humanistisesta traditiosta nousevista kynnysteksteistä saadaan kuvaa runouden konventioiden ohella ajan kirjallisesta miljööstä ja oppineiden verkostoista.
Yksi perinteisistä perhepiirissä vietetyistä juhlahetkistä oli hääjuhla, jonka juhlistamiseksi hääparille saatettiin laatia pieniä onnittelurunojen vihkosia. Hääruno eli epithalamion (lat. epithalamium) on saanut nimensä makuuhuoneesta ja häävuoteesta (kr. thalamos). Turun Akatemian piirissä häärunovihkosten kirjoittajat olivat usein sulhasen tai morsiamen perhettä ja kollegoja. Runoja osoitettiin molemmille juhlituille. Vihkosten marginaaleja koristivat aiheenmukaiset pulleat pikkuenkelit kukkaköynnöksineen, morsiuskruunuineen ja sydänsymboleineen.
Renessanssin ajan poetiikan tutkija Julius Caesar Scaliger kuvasi laajassa teoksessaan Poetices libri septem (1561) myös häärunouden toistuvia aiheita. Koska kyseessä oli ilon juhla, runoon kuului hääjuhlan ja hääparin ylistys. Muita aiheita olivat esimerkiksi avioliiton ilot, häävuoteen ja sen koristelujen kuvailu, hyvän onnen toivotukset sekä runon päättävä votum, jossa toivotettiin hääparille runsaasti lapsia ja jumalallista siunausta. Tyylillisesti latinankielisiä häärunoja leimasivat nokkeluus ja oppineisuus, pikkutuhmat vitsit hääyön nautinnoista sekä viittaukset antiikin rakkausaiheisiin myytteihin, Venukseen ja nymfeihin. Suomessa uuslatinan tutkimuksen parissa aiheesta on aiemmin kirjoittanut Raija Sarasti.
Turun Akatemiassa Jacob ja Johan Flachseniuksen perheen häärunoissa on nähtävissä Scaligerin esittelemiä konventionaalisia piirteitä, mutta lainatun lisäksi myös jotain omaa. Kun professori Jacob Flachseniuksen puolison Susannan sisar Sara Meisner astui avioon, hän sai veljeltään Johan Meisnerilta onnittelurunon, jossa toistuu säkeiden alussa retorisesti lähettävä ele (”I nunc”), kun nuori nainen saatetaan matkaan vanhempiensa kodista. Pohjatekstinä runossa oli 1. Mooseksen kirjan kuvaus Rebekasta, jonka hänen veljensä lähettää Iisakin vaimoksi. Häärunoja kirjoittivat tyypillisesti juuri veljet sisarilleen. Pieni onnitteluvihkonen sisältää myös runon sulhaselle, jonka sanottiin olevan naimisissa kahden nymfin kanssa: ennen hän rakasti vain Sophiaa eli viisautta, mutta nyt myös Saraa. Miehen uusi elämä kahden nymfin rinnalla oli yksi häärunojen toistuvista topoksista. Lopussa annetaan hyvän onnen toivotukset tulevista lapsista (votum).
Scaliger esitteli poetiikassaan myös antiikin hääjuhlien piirteitä. Yksi hänen huomioistaan kohdistui pähkinöihin. Nuorisolla oli tapana kylvää laulaen ja tanssien pähkinöitä hääjuhlissa, mitä myös roomalainen runoilija Catullus kuvasi häärunossaan (numero 61). Mikä merkitys pähkinöillä juhlinnassa oli? Jotkut pitivät Scaligerin mukaan pähkinöiden ropinaa hyvänä enteenä. Kuivasta kuoresta ja rasvaisesta ydinosasta koostuva pähkinä saattoi olla hedelmällisyyden symboli. Pähkinöiden kovaääninen paukahtelu lattiaan peitti kätevästi myös hääkammiosta kantautuvat morsiamen huokailut. Scaliger yhdisti pähkinät ikivanhoihin leikkeihin ja rentoutumiseen. Pähkinöistä luettiin monia enteitä häiden yhteydessä. Nykyisissä hääjuhlissa riisin heittely on usein korvannut pähkinöiden (tai viljanjyvien) kylvämisen.
Onnitteluvihkosia voidaan edelleen lahjoittaa hääpareille, mutta epithalamium-nimi on siirtynyt nykyrunoudessa yksittäisten rakkausrunojen nimiin, vaikka ne eivät enää liity todellisiin hääjuhliin. Pablo Nerudan rakkausrunossa ”Epitalamio” rakkaus kasvaa orgaanisesti kuin köynnös, lähtee siemenestä, upottaa juurensa sydämeen ja versoo vahvana kuin keväinen eteläinen luonto. Toinen nobelisti Louise Glück on ironisempi ja sisyfosmaisempi. Hänen ”Epithalamium”-runossaan tuore aviopari kiipeää vihreää mäkeä kultaisessa valossa, kunnes seuraavassa kukkulaa ei enää ole ja jäljellä on vain litteä tasanko, jonka taivas (”sky”) pysäyttää.
Hiipuneiden lajien tuntemus rikastaa nykyrunouden analyysiä. Kullanpuna oli antiikin runoudessa morsiamen häävaatteen väri ja kukkulassa voi halutessaan nähdä viittauksen Catulluksen häärunon 61 avaussäkeeseen, jossa lauletaan Helikonista eli muusien vuoresta.
Kuva: Marc Chagall, Birthday, 1915. Wikimedia Commons.