Kirjoittanut Sari Kivistö
Amerikan-matkallani pääsiäisenä tutustuin illalliskeskustelussa ohimennen itselleni uuteen runoudenlajiin, cowboy-runouteen. Ajatus koko lajista tuntui ensi alkuun jostain syystä lähinnä huvittavalta, ikään kuin lajitermissä piilisi sisäinen ristiriita. Samalla alkoivat soida myös hälytyskellot, sillä laji tuskin voi kestää nykypäivänä tutkijan kriittistä tarkastelua. Amerikkalainen kulttuuri ja maan historia ovat olleet minulle aina melko kaukaisia, eikä laji ole latinankieliseen runouteen erikoistuneelle akateemiselle tutkijalle ensin helposti hahmotettava. Totta kai olen katsonut lapsena televisiosta mustavalkoisia westernejä ja Pieni talo preerialla -sarjaa, lukenut Lucky Luke -sarjakuvia, kuullut country-musiikkia, leikkinyt kotikadulla poikien kanssa pyssyleikkejä ja lännensankarit ovat tulleet populaarikulttuurista muutenkin tutuiksi. Tämä vähäinen ote villin lännen mytologiaan ei silti ole välttämättä valmistanut hyväksi lajin lukijaksi. Mielikuvat lajista täsmentyvät vähitellen nettiselailun myötä. Mistä lajissa on kyse?
Runojen maisemassa cowboy ratsastaa usein yksinään preerialla. Vapauden mutta samalla kotiseudun tunne on vahva. Esimerkiksi ”My home’s in Montana” -runossa minäpuhuja laulaa käyttävänsä bandanaa, buutsien kannukset välkehtivät hopeisina ja poni on harmaa. ”My”-sana korostuu säkeiden alussa: kaikki varusteet rakasta ponia myöten ovat puhujan omaa. Runojen puhuja on usein ratsailla keskellä erämaata ja ylistää työnsä vapautta, samalla laulaen pitkästä etäisyydestä kotiin. Asusteita, satulaa ja ponia kuvataan hellästi osana omaa identiteettiä ja koko elämäntapaa, jossa korostuu työ, ratsastaminen ja yksinolo keskellä villiä erämaata. Wikipedia-artikkeli paljastaa, että lajin tyypillisiä aiheita ovat esimerkiksi työnteko ranchilla, lännentarinoista tutun elämäntavan ylistys ja amerikkalainen erämaamaisema. Myös huumori on osa lajia, jonka tarinoiva muoto sisältää kuvauksia huvittavista sattumuksista ja eksentreistä ihmisistä.
Tällaista kaukaista lukijaa puhuttelevinta runoissa on niiden maisema, jossa ollaan korkean taivaan ja aavan preerian välissä korostetun etäällä kaupungin valoista ja muista ihmisistä. Puhvelit kuljeksivat ja antiloopit kisaavat tasangoilla. Cowboyn seurana vuoristoissa ja kanjoneissa jolkottelevat koirat. Luontotunnetta leimaa jylhä yksinäisyys ja villi äänimaisema: karjan kutsuhuutoihin sekoittuu kojoottien ulvonta, ja runojen yksinkertaisissa sanoituksissa aukenee koko kauaskantoinen, avara erämaa. Vapaudenkaipuinen ratsastaja on osa suurempaa kokonaisuutta, jota villit erämaan äänet piirtävät esiin.
Moni voi ihmetellä tällaisen lajin olevan vielä hengissä. Cowboy-balladit kiinnittyvät vahvasti paitsi menneen elämänmuodon nostalgisointiin ja vanhojen aikojen muisteluun myös hyvin perinteiseen maskuliinisuuteen, joten auringonlaskun lajista luulisi olevan monessa suhteessa kyse. Perinnettä pitävät kuitenkin yllä useat aktiiviset runoilijat ja lajin ympärille rakennetut tapahtumat, esimerkiksi vuosittainen cowboy-runousviikko Nevadassa. Cowboy-runoutta kirjoittavat totta kai myös naiset. Runojen sukupuolittunut maailma suo tutkijalle mahdollisuuden pohtia kriittisesti maskuliinisuuden rakentumista osana perinteistä elämäntapaa, jossa vapaudennälkäinen mies vaeltaa ja nainen ikävöi. Vaikka aseita ei lukemissani muutamissa näytteissä mainita, alkuperäisasukkaat on ajettu matkoihinsa ja cowboylle jää tilaa ihailla korkeaa tähtitaivasta, preerian kuuta ja kaukana siintäviä vuoria.
Sivustoilla jaetaan myös neuvoja vasta-alkajille. Miten ryhtyä kirjoittamaan cowboy-runoutta? Ensin olisi hyvä nousta ratsaille tai etsiytyä yksinäisyyteen ja luonnon rauhaan, jolloin runojen tunnelma on helpompi tavoittaa. Ympärillä täytyy olla välimatkaa ja hiljaisuutta, jotta aistihavainnoille olisi tilaa. Subliimin distanssin ohella aiempi kokemus työskentelystä hevosten ja karjan kanssa auttaa pääsemään oikeaan moodiin. Lajiin kuuluvat myös muistot isovanhempien ajoilta ja sukupolvia jatkuneesta työstä vaikkapa Coloradon vuoristomaisemissa.
Mutta jos ei ole mahdollisuutta eikä varsinkaan halua elää ruumiillisen työn täyteistä ranch-elämää tai harjoitella rodeota tai lassoamista, kirjoitustekniikan kehittämisestäkin on apua. Villin lännen meiningistä huolimatta runoissa on suhteellisen järjestäytynyt runokieli. Runon avaukseen tulee kiinnittää erityistä huomiota, sillä se luo ensitahdit onnistuneelle tunnelmalle. Puhujan tulee esittää tunteensa suoraan, ylpeästi, ei kainostellen, sillä runoissa haetaan ja testataan kunnioitusta, kovuutta ja tunteellisuutta yhtä aikaa. Elämästä pitää kertoa suoraan, ei kuvitellen myyttistä länttä vaan kuvaamalla oikeaa työntekoa ja cowboy-elämää syrjäisessä vuoristossa. Ole oma itsesi -neuvo toistuu kirjoitusohjeissa, sillä vilpittömyys ja autenttisuus palkitaan. Tämän vaikutelman synnyttämiseen auttaa se, että kertoo suoraan omista kokemuksistaan. Klassisten cowboy-runojen lukeminen kehittää lajin rytmien, loppusointujen ja aiheiden tuntemusta. Sen jälkeen onkin kyse pitkälti runouden kirjoittamisen tutuista tekniikoista: kaiken turhan karsimisesta, editoinnista ja kypsyttelystä.
Mutta kannattaisiko tällaista lajia pitää yllä vai voisiko sen antaa kadota? Eikö eettinen ympäristö ole muuttunut niin, että laji on käynyt monelta osin vanhaksi? Nostalgia kiinnittää lajin sellaisiin arvoihin, joihin kaipuuta on vaikea kannattaa. Vai voidaanko laji nähdä osana katoavaa kansanperinnettä, jota tulisi suojella? Joka tapauksessa lajia harjoitetaan edelleen, sanoipa tutkija siihen mitä tahansa.
Kuva: Lucky Luke -aiheinen muraalimaalaus Brysselissä. Wikimedia Commons.