Kirjoittanut Sari Kivistö
Historioitsija Carolyn Steedman kirjoitti teoksessaan Dust (2001) arkistojen tavallisuudesta. Seikkailutarinoissa ja arkistoromansseissa brittitutkijat matkustavat kaukaisiin arkistoihin selvittämään valtakunnan (imperialistista) menneisyyttä ja löytävät niistä salaisia aarteita, mutta Steedmanin mukaan tavallinen tutkija tapaa arkistoissa lähinnä arkisia asioita ja ennen muuta pölyä.
Pöly on konkreettista, vanhojen kirjojen nahkaselkämyksistä kohoavaa ajan jauhoa, joka imeytyy teoksia varovaisestikin lehteilevän vierailijan hengityselimiin. Sanotaan, että kirjansitojat kärsivät aikoinaan samasta syystä erilaisista iho-oireista ja keuhkosairauksista. Samalla pöly viittaa arkistolöytöjen luonteeseen: suurin odotuksin matkaan lähtenyt tutkija kohtaa aarteiden sijasta usein pieniä pettymyksiä – erikoislukusaliin tilattu latinankielinen poetiikan nide saattaakin toistaa vain aiemmista lähteistä tuttuja sanamuotoja. Pöly on myös yksi arkiston metaforista: siellä säilötään tekstien fragmentteja odottamassa niiden sitomista osaksi tulkintaa. Steedman muistuttaa, että arkistot ja pöly eivät itse kerro mitään, vaan ne kudotaan tarinoiksi ja unelmiksi.
Näitä mietteitä olen käynyt läpi vieraillessani Herzog August Bibliothekissa Wolfenbüttelissä. Viime vuonna 450-vuotisjuhliaan viettänyt kirjasto on historiallisten aineistojen parissa työskentelevien tutkijoiden keskus, joka ei ole tuhoutunut sodissa ja jonka kokoelmia ei ole hankittu ryöstelemällä vaan laillisin keinoin. Kirjaston uusin hankinta on 28 000 eurolla ostettu valistusrunoilija Lessingin kirje sisarelleen Dorothealle. Lessing työskenteli kirjastossa kirjastonhoitajana vuodesta 1770 lähtien.
Olen käynyt kirjastossa läpi vanhoja poetiikan teoksia, joissa kuviteltiin usein lajien alkua. Italialainen humanisti Francesco Robortello etsi satiirin poetiikassaan (1548) lajin juuria sekä kreikkalaisista satyyrinäytelmistä että Momoksen pilkkasäkeistä. Satyyrinäytelmät olivat draaman laji, jossa satyyrien tanssi palautti iloisen ilmapiirin teatterijuhliin raskaan tragediatrilogian jälkeen. Satyyrinäytelmien katoamisen syitä ei kerrota, mutta joidenkin lähteiden mukaan laji kiellettiin sen mentyä kritiikissään henkilökohtaisuuksiin. Aristoteles väitti poetiikassaan, että groteskeista satyyrinäytelmistä syntyi järjestäytyneempi tragedian laji.
Satiirin jumalaksi kutsuttu Momos taas oli myyttinen yön jumalattaren Nyksin poika, jonka ainoana tehtävänä oli arvostella jumalia. Tarinoiden mukaan Momos paheksui Hefaistokselle sitä, että takoessaan ihmisen jumalainen seppä ei jättänyt rintaan ikkunaa, josta olisi nähnyt ihmisen sisään. Afroditessa hän arvosteli vain sandaalin liiallista narinaa (nihil praeter sandalium nimium strepens). Momos oli äärimmäinen kriitikko, jonka tyydyttäminen edellytti miltei täydellisyyttä.
Tuosta tuleekin mieleen, että tutkijan työhön kuuluu arkistotyön ohella myös vastaväitöksiä. Vierailin Utrechtissa oppineiden kuvitteellista yhteisöä ja skolaarista muistia käsittelevän Koen Scholtenin väitöskirjan vastaväittäjänä. Väitöstilaisuudet poikkeavat hieman kotimaisesta kaavasta, sillä aamupäivällä järjestetyssä väitöksessä oli useamman hengen arviointikomitea, joka koostui paikallisista professoreista ja ulkomaisesta vastaväittäjästä. Väitöstilaisuus oli yhtä juhlallinen kuin Suomessa mutta lyhyempi, sillä komitean jäsenet saivat esittää maksimissaan kaksi kysymystä.
Omat kysymykseni koskivat tilapäisrunouden merkitystä akateemisten verkostojen luomisessa ja esimerkkitarinoiden käyttöä oppineita koskevassa kerronnassa. Väitöstilaisuuteen valmistautuminen sisälsi paikallisen kaavun, neliskanttisen myssyn ja valkoisen irtokauluksen sovittelua pedellin kopissa. Pedelli myös johdatti helisevine sauvoineen komitean juhlasaliin. Sympaattinen piirre väitöksessä oli se, että väittelijän vierellä oli kaksi hänen kutsumaansa ystävää henkisenä tukena.