Kirjoittanut Katariina Kärkelä
”Olipa kerran…”
Niin, mitä? Kielestä riippumatta tärkeimpiin sanoihin kuuluvan olla-verbin täydennykseksi on tarjolla monenlaista. Erityisen tarkoin lauseen jatkoa punnitaan silloin, kun halutaan päästä olemassaolon alkulähteille. Alussa olevaksi Johanneksen evankeliumi tarjoaa sanan, Robert Grossetesten 1200-lukulainen tutkielma De Luce valon, suomalainen Kalevala tarinan sotkan munasta, Ilmattaresta ja Väinämöisestä. Skandinaavisessa mytologiassa maailman juuret ovat Ginnungagapissa, äärimmäisen kylmyyden ja äärimmäisen kuumuuden välille revenneessä tyhjyyden kuilussa. Rotkossa syntyi Ymir-jättiläinen, jonka ruumis lopulta pilkkoutui aineellisen maailman osiksi.
Kosmogoniset myytit eli luomiskertomukset ovat tarinallisia selityksiä maailman synnystä. Varhaiset luomiskertomukset, luonteeltaan usein sekä uskonnolliset että filosofiset, koostuvat tyypillisesti kolmesta osasta. Luomismyytti jakaantuu jumalten syntyyn, maailmankaikkeuden rakentamiseen ja lopulta ihmisen luomiseen, vaikkei tämä kolmikko aukottomasti esiinnykään samanlaisena kaikissa myyteissä. (Schipper 2011, 4.) Kreikkalaisfilosofi Platon esittää kaikkeuden syntyä koskevan näkemyksensä Timaios-dialogissa (8–9), jossa jumalankaltainen demiurgi johtaa materiaalisen maailman alkukaaoksesta järjestykseen ja ikuisten ideoiden kuvaksi. Kosmoksen alkuperän kuvauksen lisäksi teksti heijastaa Platonin metafyysisiä periaatteita laajemmin: aineellinen maailma on luulojen, uskomusten ja illuusioiden todellisuutta, jonka tehtävänä on vain heijastaa abstraktien ideoiden aitoa maailmaa. Ei lienekään ihme, että erityisesti uusplatonilainen traditio on myöhemmin kulkenut rinnan kristillisen ajattelun kanssa.
Kosmogoninen myytti on yksi niistä kertomustyypeistä, jotka muuttunut maailma on tehnyt tarpeettomiksi. Tieteellisen maailmankuvan omaksunut länsimainen ajattelu on karu luomiskertomusten elinympäristöksi: vanhat, asemansa jo vakiinnuttaneet perinteet pysyttelevät vuosisatojen myötävirrassa useimmiten kirjaimellisista kuvakielisiksi muuttuneina, mutta uusia luomismyyttejä uuden vuosituhannen maaperä ei kasvata. Silti kertomusten jäänteistä on syntynyt uusia kirjallisia muotoja, joista modernille lukijalle tutuin lienee mytopoeia. Mytopoeia voi sanana olla vieras mutta käytännössä tuttu: sillä tarkoitetaan keinotekoista myytin luomista, esimerkiksi fantasiakirjallisuudesta tuttua kuvitteellisen maailman rakentamista. Siinä missä aidot luomiskertomukset ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa suullisena perimätietona ja kiinteänä osana yhteisön ajattelua, uskomusperinnettä ja maailmankuvaa, mytopoeettiset kertomukset ovat kirjailijan tietoisesti laatimia, myyttisen vaikutelman luovia ja koherentin taruston rakentamiseen pyrkiviä kertomuksia. (Korpua 2021, 3; 21.) Moni fantasiakirjallisuuden ystävä varmasti muistaa, kuinka leijonanhahmoinen Aslan laulaa Narnian olevaksi C. S. Lewisin romaanissa Taikurin sisarenpoika tai kuinka ainur-jumalolennot punovat sävelistä orastavan maailman aihion J. R. R. Tolkienin Silmarillionissa. Tällaisissa tapauksissa uusia maailmoja muovaava kirjallinen työ ei löydä alkupistettä vaan luo sen.
Ajatus alkulähteestä viehättää riippumatta siitä, mistä kulmasta sitä haluaa kykyjensä, taipumustensa ja kiinnostuksensa ohjaamana lähestyä. Fyysikko ja tähtitieteilijä Marcelo Gleiser (2005, 4) aloittaa kaikkeuden syntyä käsittelevän teoksensa katsauksella varhaisiin luomismyytteihin ja toteaa, että
”[n]ämä myytit ovat olemukseltaan uskonnollisia, ilmaus syvästä kunnioituksesta [awe], jonka eri kulttuurit kokevat kohdatessaan Luomisen mysteerin. Juuri tämä sama kunnioitus pitkälti motivoi tieteellistä luovaa prosessia. Näkemykseni on, että tämä syvä kunnioitus itsessään on primitiivisempi kuin yksikään erityinen tapa, jolla päätämme sitä ilmaista, oli se sitten suhteessa järjestäytyneeseen uskontoon tai tieteeseen.”
Gleiserin kauniisti luonnehtima syvä kunnioitus on omiaan saattamaan matkaan aina uuden alkulähteen etsijöiden sukupolven. Kangastuksena kilvoittelijoiden mielenmaisemassa siintävän alkulähteen vesi voi olla kirkasta ja virvoittavaa, mutta milloinkaan sitä ei pääse siemaisemaan. Siltikään etsijä ei ole vaarassa nääntyä janoonsa: hänen ulottuvillaan on lukemattomia pienempiä puroja, sameita ja raikkaita, vuolaita ja miltei tyrehtyneitä. Niistä osa yhtyy toisiinsa, ja niiden vedet sekoittuvat; osa päättyy järvialtaaseen, joka ajan kuluessa soistuu ja kasvaa umpeen. Ensimmäinen lähteensilmä ei ole kenenkään löydettävissä, mutta alajuoksua sopii seurata niin pitkälle kuin mielii. Sen kadottua näköpiiristä löytää ennen pitkää uuden virran, jonka partta kulkea.
Viitattu kirjallisuus
Gleiser, Marcelo 2005: The Dancing Universe: From Creation Myths to the Big Bang. Hanover. Dartmouth College Press.
Korpua, Jyrki 2021: The Mythopoeic Code of Tolkien. A Christian Platonic Reading of the Legendarium. Sarjassa Critical explorations in science fiction and fantasy. Jefferson. McFarland & Company, Inc., Publishers.
Platon 2000 (360 eaa.): Timaeus. Kääntänyt Benjamin Jowett. Infomotions Inc.
Schipper, Mineke 2011: ”Humanity’s beginnings in creation and origin myths from around the world.” Teoksessa China’s Creation and Origin Myths: Cross-Cultural Explorations in Oral and Written Traditions. Toim. Schipper, Mineke, Shuxian Ye, Hubin Yin. Sarjassa Religion in Chinese Societies, toim. Kenneth Dean, Richard Madsen & David Palmer. Leiden & Boston. Brill.
Kuva: Mandel zoom 11 satellite double spiral. Wikimedia Commons. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Mandel_zoom_11_satellite_double_spiral.jpg