Kirjoittanut Eeva-Liisa Bastman
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kotimaisten kielten keskus järjestivät Mikael Agricolan päivänä 9.4.2026 Helsingissä seminaarin, joka käsitteli arkkikirjallisuutta. Suosittu ja sivuutettu arkkikirjallisuus -seminaarissa arkkiveisuja tarkasteltiin aineistona, joka on ollut laajalevikkistä ja laajalti tunnettua mutta myös kritisoitua ja tutkimuksessa sivuutettua. Pidin seminaarissa esitelmän, joka käsitteli arkkiveisujen suhdetta henkilörunoaineistoihin sekä arkkipainatteiden säilymisen ja katoamisen kysymyksiä.
Arkkikirjallisuudella viitataan painatetyyppiin, jolle on ominaista pieni koko, suuret painokset, alhaiset painokustannukset ja edullinen myyntihinta. Kirjallisuudentutkija Liisi Huhtala on viitannut arkkiveisuihin ”kuluneitten painolaattojen ja halvan paperin” kirjallisuutena (Huhtala 1996). Arkkien teksti oli useimmiten runomuotoista, ja se painettiin painoarkeille, jotka oli taiteltu siten, että taitellun vihkosen sivumäärä oli 4–16 sivua.
Painoarkeista taitelluissa pienissä vihkoissa julkaistiin 1600-luvulta lähtien virsiä ja hengellisiä lauluja, balladeja ja kertovia lauluja, uutisia tapahtumista ja luonnonkatastrofeista sekä tilannerunoja ja hallitsijoille omistettuja runoja. Usein arkkikirjallisuuteen liittyy suullisen esittämisen aspekti: esimerkiksi sävelmäviite kertoo siitä, että runo on tarkoitettu laulettavaksi. Suomessa likipitäen kaikki runomuotoinen kirjoitettu ja painettu kirjallisuus ilmestyi arkkipainatteissa 1800-luvun alkupuolelle saakka, jolloin sanomalehdet ja runokokoelmat yleistyvät runojen ja laulujen julkaisukanavina.
Seminaarin avasi Sakari Korpikallion esitelmä, jossa keskityttiin arkkiveisujen rooliin tiedonvälittäjänä suullisen ja kirjallisen kulttuurin välillä sekä tarkasteltiin arkkiveisun käsitettä ja sen merkityksiä. Petri Lauerma puolestaan tarkasteli arkkikirjallisuutta suomen kielen kehityksen näkökulmasta.
Lähtökohdan omalle esitelmälleni muodosti huomio siitä, että kirjastojen henkilörunouden kokoelmat ja arkkiveisukokoelmat kattavat suurilta osin koko runomuotoisen kirjallisuuden varhaisimman historian Suomessa. Aineiston kautta on siis mahdollista tarkastella niin lajien, runopiirteiden kuin runon sosiaalisten käyttöyhteyksien muutoksia.
Kokoelmat itsessään eivät kuitenkaan heijasta arkeissa painettuja kirjallisuuden lajeja sellaisina, kuin ne olivat oman aikansa kirjallisessa kulttuurissa. Pienissä painatteissa ilmestyneestä kirjallisuudesta suuri osa on kadonnut. Säilyttämistä ja kirjastojen tallennustyötä ovat ohjanneet erilaiset tieteelliset ja kulttuuriset painotukset. Näin ollen kokoelmat kertovat paitsi aineiston historiasta ja kehityksestä, myös erilaisista aineiston säilyttämisen ja tiedon käsittelyn menetelmistä ja tutkimusintresseistä, joita aineistoon on eri aikoina kohdistunut.
Seminaari herätti pohtimaan, millaisia tutkimuksellisia mahdollisuuksia laaja ja monipuolinen arkkikirjallisuusaineisto tarjoaa. Tulevaisuudessa arkit voivat toimia entistä keskeisempänä aineistona monitieteisessä tutkimuksessa, jossa yhdistyvät kirjallisuushistorialliset, kielentutkimukselliset ja kulttuurihistorialliset näkökulmat sekä digitaaliset menetelmät. Arkkikirjallisuuden erityinen viehätys piilee sen monimuotoisuudessa: pienissä taitelluissa arkeissa suullisen ja kirjallisen kulttuurin vuorovaikutus saa materiaalisen muodon ja kokoelmat tekevät näkyväksi sen, miten kirjallisuushistoria rakentuu samanaikaisesti säilymisen ja katoamisen varaan.
Seminaari on katsottavissa ja kuunneltavissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran youtube-kanavalla: Suosittu ja sivuutettu arkkikirjallisuus – Agricolan päivän seminaari.
Lähteitä:
Eeva-Liisa Bastman: Kirjallisuuden keskiöstä katveeseen. Määrällinen katsaus tilannerunouden vaiheisiin. Teoksessa Unohtuneet kirjoitukset. Katoaminen kirjallisuushistoriassa (toim. Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl ja Isa Välimäki), SKS 2025.
Liisi Huhtala: Arkkiveisu kirjallisuuden tutkimuksen näkökulmasta. Teoksessa Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen (toim. Tuija Laine), SKS 1996.