Heinä- ja elokuun taitteessa sohvaurheilija saattoi jälleen kuluttaa aikaansa SM-viikon lähetysten parissa. Ylen välittämä monilajitapahtuma järjestettiin tällä kertaa Espoossa ja tarjosi kotikatsojillekin mahdollisuuden tuurhtustua mitä erilaisimpiin pieniin urheilulajeihin, jotka muutoin eivät juuri näy televisiossa.
SM-viikko on järjestetty vuodesta 2016 lähtien, ja Yle on ollut alusta saakka keskeisesti mukana tapahtumakokonaisuuden suunnittelussa. Tapahtumaa kehitettiin alusta pitäen televisiolähtöisesti, niin että mukaan valittiin eri lajeista mahdollisimman hyvin ruutuun sopivia kilpailumuotoja. SM-viikko palkittiinkin vuoden 2017 Urheilugaalassa vuoden urheilumarkkinointitekona.
Nyt tapahtuma on kuitenkin tiensä päässä, sillä ensi vuonna SM-viikkoa ei nykymuodossaan enää järjestetä. Lopettamisen syyksi ilmoitettiin tapahtumatuotannon kalleus ja Olympiakomitean intressien muuttuminen. Resurssien käyttäminen marginaalilajien näkyvyyden edistämiseen sopii huonosti huippu-urheiluun keskittyvän Olympiakomitean strategiaan.
SM-viikon järjestäminen on vaatinut huomattavia ponnistuksia paitsi kisajärjestäjiltä myös Yleltä. Monelle tapahtumapaikalle jakautuvan kokonaisuuden välittämiseen tarvitaan paljon kameroita, teknistä tuotantohenkilöstöä, selostajia, asiantuntijoita ja jokunen tapahtumapaikalta toiselle risteilevä haastattelijakin. Kun huomioi tapahtuman ajallisen keston, majoituskuluihinkin palaa tuotannossa runsaasti rahaa.
Nämä tekijät huomioiden tapahtuman lopettaminen ei ole ihme. Rahoitusleikkausten kurittamalle Ylelle SM-viikon televisiointi on yksinkertaisesti liian kallista, etenkin kun päärahoittaja Olympiakomitea vähentää omia panostuksiaan.
Ylelle SM-viikko on varmasti sopinut ohjelmakonseptina luontevasti. Toisiaan seuraavat suorat ja koostelähetykset eri lajitapahtumista ovat olleet hyvä keino täyttää TV2:n ohjelmakaaviota keskellä kesää. Vaihtoehtona olisi ollut tarjota tv-katsojille erilaisia uusintoja, jotka eivät maksa mitään mutta eivät tuo kanavalle senkään vertaa uusia katsojia.
Televisioinnin kannalta SM-viikon ongelmana voi pitää suuria katsojamääriä houkuttelevien lajien puuttumista. Monet keskisuuret ja tv-katsojille ennestään tutut lajit ovat jääneet tapahtumasta sivuun. Kun katsojamagneetit puuttuvat, osa katsojista ei etsiydy lähetysten ääreen, mistä myös marginaalisempien lajien katsojaluvut kärsivät.
Konsepti ei siis toimi samalla tavalla kuin Ylen talvinen Urheilustudio, jossa maasto- ja ampumahiihto imevät katsojat ruudun ääreen ja houkuttavat nämä samalla katselemaan muitakin lajeja.
SM-viikon lopettaminen ei silti johdu katsojakadosta. Lähetykset viikon tapahtumista lukeutuivat TV2:n viikon katsotuimpiin ohjelmiin. Finnpanelin julkaisemalla 20 katsotuimman lähetyksen listalla oli 12 SM-viikon lähetystä, joista katsotuimmat tavoittivat 400 000 katsojaa. Tv-kanavan ohella SM-viikon lajitapahtumia saattoi katsoa Yle Areenasta.
Vastaaviin katsojalukuihin pienet lajit eivät missään tapauksissa yltäisi, jos tv-lähetykset lajitapahtumista olisivat ohjelmakartalla irrallisina, puhuttamattakaan siitä, jos lähetyksiä näytettäisiin kisajärjestäjän omana verkkostriiminä.
Viimeisen vuosikymmenen aikana urheilua on luonnehdittu alamäessä olevan lineaarisen television viimeiseksi linnakkeeksi. SM-viikko antaa tälle luonnehdinnalle katetta ja osoittaa, että linnakkeen rakennusaineeksi kelpaavat myös marginaalisemmat urheilulajit. Edellytyksenä tosin on, että lähetykset tuotetaan laadukkaasti ja välitetään pääkanavalla parhaaseen katseluaikaan.
SM-viikon konsepti ei ole Olympiakomitean tai Ylen keksintö vaan kopioitu Ruotsista. Länsinaapurissa on järjestetty SM-veckan vuodesta 2009 alkaen, ja se jatkuu tulevanakin vuonna Ruotsin urheilun valtakunnanliiton ja yleisradioyhtiö SVT:n yhteisvoimin.
SM-veckanin formaattia mukailevaa tapahtumaa on järjestetty monessa muussakin Euroopan maassa, esimerkiksi Tanskassa nimellä DM-ugen ja Saksassa nimellä Die Finals. Lisäksi eurooppalaiset urheilujärjestöt ovat tehneet yhteistyötä järjestämällä EM-viikkona tunnetun monilajitapahtuman vuosina 2018 ja 2022. EM-viikkoon lukeutui myös suurehkojen urheilulajien tapahtumia, kuten yleisurheilun EM-kilpailut. Tänä vuonna EM-viikkoa ei kuitenkaan enää järjestetty, vaan kukin laji järjesti EM-tapahtumansa eri aikoina ja eri paikoissa.
Urheilulajeja yhteen niputtavien tapahtumakokonaisuuksien synty liittyy pienten lajien televisionäkyvyyden heikkenemiseen. Julkisen palvelun mediayhtiöiden kiinnostus pienten urheilulajien esittämiseen on monissa maissa horjunut, kun lineaarisen television merkitys on pienentynyt, yleisöt ovat pirstoutuneet ja urheilun esitysoikeuksien hinnat ovat kohonneet.
Lajeja yhteen niputtamalla on voitu kohottaa lajien näkyvyyttä, etenkin kun lähetyksiä on näytetty yleisradioyhtiöiden pääkanavilla jopa prime time -aikaan.
Nykyisessä mediatodellisuudessa SM-viikon kaltainen konsepti törmää kuitenkin vääjäämättä julkisen palvelun mediayhtiöiden perusongelmaan: vaikeuteen tavoittaa nuorta yleisöä. Alle 30-vuotiaista yhä harvempi katselee säännöllisesti lineaarista televisiota, eivätkä Yle Areenan striimitkään ole nuorten mediankulutuksen keskiössä. Tätä taustaa vasten olisi suorastaan ihme, jos SM-viikon ruutuyleisö olisi profiililtaan erityisen nuorta.
Ikääntyneessä yleisössä ei ole mitään vikaa, mutta jos tavoitteena on esimerkiksi innostaa uusia harrastajia lajien pariin, ikäihmiset tuskin ovat paras mahdollinen kohderyhmä.
Kustannusnäkökohdat huomioiden SM-viikon kaltaisen massiivisen tapahtumakokonaisuuden kuoppaaminen lienee perusteltua sekä Ylen että urheilutoimijoiden kannalta. Onko pienten urheilulajien ylipäänsä mielekästä tavoitella 2020-luvulla enää ruutuaikaa lineaarisen television ohjelmakaaviosta? Olisiko näkyvyyden kohottamiseen tehokkaampiakin keinoja kuin raskas ja kallis televisiotuotanto? Näitä keinoja lajiliitot epäilemättä miettivät entistä kuumeisemmin SM-viikon kuoppaamisen jälkeen.
Teksti: Sami Suodenjoki