Isän tytöstä tuli insinööri

Naistech-hankkeen alkuvaiheen projektipäällikkö Marja Keränen kuvaa elämänvaiheitaan, jotka johdattelivat hänet insinööriksi.

Isän merkitys uravalinnassani on ollut merkittävä. Valitsin perinteisen miesten alan. Monista tutkimuksista käy ilmi, että isän kannustava, positiivinen suhtautuminen tyttöön vaikuttaa myönteisesti. Tyttö voi valita uraksi hyvin miehisen ammatin, kuten minä valitsin.

Lapsuuteni koti oli maalla, jossa rahasta ja tavarasta oli puutetta. Kuitenkin rikas luonto ja maailaisympäristö tarjosi terveellistä ravintoa, virikkeitä ja yhteyttä metsään ja eläimiin. Luovuutta oli jokseenkin pakko käyttää selviytyäkseen arjen haasteista. Tänä päivänä ymmärrän, että ympäristöllä ja erityisesti isälläni oli suuri merkitys uravalinnassani. Minä olin Isän Tyttö. Hän kutsui minua Tytöksi aina kuolemaansa saakka, vaikka olin jo aikuinen perheellinen nainen.

Lapsuuden perheeseeni kuului isä, äiti, neljä poikaa ja minä nuorimmainen olin tyttö. Ehkä siksi, että olin ainut tyttö, olin isälle erityinen ja tärkeä. Hän ei sitä kovinkaan usein osannut näyttää. Ankaruus ja ”työhön piiskaaminen” olivat hänen kasvatusmenetelmiään. En muista halanneen isääni koskaan. Muistan kyllä aivan pienenä nukkuneeni isän vieressä ja olleeni sylissäkin. Äitini sairasti ja hän oli paljon pois elämästäni. Työväenaate leimasi lapsuuttani ja nuoruuttani. Isä vastusti opiskeluani ja piti ”pahana”, että hänen Tytöstään tulisi ”oppinut”.

Kesät teimme aamusta iltaan maatilan askareita. Ensin lehmät, sitten heinätyöt, sitten marjastusta ja kalastusta. Lapsena piirsin ja kirjoitin paljon, jopa runoja. Askartelin ja tein kaikkea, mitä vilkas mielikuvitukseni tuotti. Muistan tehneeni mm. sateenvarjon rautalangasta ja muovista. Kaikesta oli puutetta ja toisaalta melkein kaikkea tarvitsemaansa pystyi itse tekemään. Puusta onnistuin veistelemään kaikkea, jopa leikkiautoja. Nukkeleikit eivät olleet minun juttuni. Autot kyllä. Toiseksi vanhin isoveljeni tekikin hienoja autoja puusta, joilla sitten neljännen isoveljeni kanssa leikimme.

Isän Tyttönä halusin täyttää ”isän odotukset”, ainakin pääosin. Olin hänen luottohenkilönsä jo hyvin nuorena. Sain ohjata autoa ja ”rassailla” apurina moottoripyörää. Olin ylpeä, kun sain maalata kotitaloni. Muistan telineillä seistessä ja maalatessa pelänneeni, ettei isä olisikaan tyytyväinen lopputulokseen.  Muitakin maalaushommia isäni antoi minun tehdä. Hän sanoinkin usein “pienessä hiprakassa”, että ”Tyttö se osaa”.  Suuri luottamuksen osoitus oli, kun isä osti minulle 12-vuotiaana ompelukoneen. Sen jälkeen ei enää tarvinnut miettiä, mistä ”mieluisia” vaatteita sai. Isä ompeli itsekin paljon.

Uhmasin isän tahtoa ja halusin opiskella. Näyttämisen halu oli kova: Minähän kykenen ja pystyn.  Jo alle kymmenvuotiaana päätin, että hankin itselleni teknisen ammatin, jossa saisin toteuttaa itseäni ja ansaitsisin kunnollista palkkaa. Niinpä minä pyrin opiskelemaan lukion jälkeen Oulun tekulle. Päivääkään en ole katunut, vaikka aikuisiällä olenkin opiskellut lisää ja siirtynyt tietotekniikan alalle.  Ennen kuolemaansa, isä sai nähdä minut valmistuneena ja työelämässä menestyneenä koneinsinöörinä. Tarinat kertovat hänen sanoneen ylpeänä näin: ”Minun Tytöstä tuli insinööri”.

Teksti: Marja Keränen
7.12.2019