Realistinen kiertotalous
Realistisen kiertotalouden tärkein vaatimus on yksinkertainen: sen täytyy olla kustannustehokasta. Jos kiertotalousratkaisut tuovat vain lisää työtä ja hintaa ilman näkyviä hyötyjä, ne eivät koskaan yleisty. Tilaajat, urakoitsijat ja suunnittelijat ajattelevat luonnollisesti hankkeen kokonaiskustannuksia – siksi kiertotalouden on osoitettava, että pitkällä aikavälillä se säästää enemmän kuin maksaa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi pienempiä materiaalikustannuksia, vähemmän jätemaksuja tai parempia hiilijalanjälkilukuja, jotka puolestaan voivat tuoda kilpailuetua.
Toinen realistisuuden vaatimus liittyy tietoon. Kierto-osien ominaisuuksien ja mittojen on oltava suunnittelijan käytettävissä jo suunnitteluvaiheessa. Jos tietoja ei ole, suunnittelija ei voi ottaa niitä osaksi ratkaisujaan, eikä niitä myöskään huomioida urakoinnissa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että purkukohteiden inventoinnit ja digitaalinen tiedonhallinta ovat kriittisessä roolissa. Ilman niitä kiertotalous jää helposti juhlapuheiden tasolle.
Kun nämä kaksi perusedellytystä – kustannustehokkuus ja tiedon saatavuus – toteutuvat, kiertotaloudesta voi tulla realistinen osa rakentamisen arkea. Muuten se pysyy irrallisena lisätyönä, jota kokeillaan vain yksittäisissä pilottihankkeissa.
Kiertotalouden ansaintalogiikat
Kun rakennusalaa haastetaan siirtymään kiertotalouteen, kysymys kuuluu aina: onko tämä edullisempaa vai ei? Raportin osio Kierto-osien edullisuus nostaa esiin juuri tämän ytimessä olevan asian. Jos kierto-osien käyttö ei ole kustannusneutraalia tai selvästi kustannustehokasta verrattuna uuden materiaalin hankintaan, niiden käyttö jää marginaaliseksi.
Kierto-osien käyttöön liittyy monia ylimääräisiä vaiheita – inventointi, kuntotutkimukset, ehjänä irrotus, logistiikka, varastointi ja kelpoisuuden osoittaminen. Nämä kaikki maksavat. Siksi ansaintalogiikkaa pitää tarkastella laajemmin kuin pelkkänä hankintakuluna. Raportti muistuttaa, että kokonaisuutta on katsottava elinkaarikustannusten kautta: korkeammat alkuvaiheen kustannukset voidaan kattaa elinkaaren aikana syntyvillä säästöillä. Kun rakennusosan käyttöikä pitenee ja neitseellisen materiaalin tarve vähenee, saavutetaan taloudellista hyötyä, joka ei näy pelkässä rivihinnassa.
Toinen tärkeä elementti on päästöjen rahallistaminen. Jos päästövähennykset voidaan laskea ja niille voidaan antaa euromääräinen arvo, kierto-osien edullisuus paranee olennaisesti. Esimerkiksi tilaaja voi asettaa tavoitteeksi päästörajan, jolloin uudelleenkäyttö muuttuu kilpailueduksi urakoitsijalle. Tämä linkittyy myös yrityksen imagoarvoon – kierrätyksellä voidaan saada positiivista näkyvyyttä ja vahvistaa asemaa vastuullisena toimijana.
Raportti siis sanoo selvästi: kiertotalous ei voi olla hyväntekeväisyyttä. Sen täytyy rakentua selkeän ansaintalogiikan varaan, jossa kustannukset ja hyödyt kulkevat käsi kädessä. Vasta kun kierto-osien käyttö on aidosti kustannustehokasta, se alkaa toistua hankkeesta toiseen – ja muuttuu normaaliksi tavaksi toimia.
Kiertotalous rutiiniksi
Kiertotaloudesta ei tule osa arkea itsestään. Se muuttuu rutiiniksi vasta, kun eri toimijat tekevät sen edellyttämät päätökset. Raportti nostaa esiin kolme aluetta, joissa ratkaisut tehdään: suunnittelukäytännöt, kierto-osien tiedonhallinta ja kierto-osien kauppa.
Suunnittelukäytännöt – tavoitteet asetetaan hankesuunnittelussa.
Kierto-osien käyttö ei ala suunnittelijan pöydältä, vaan tilaajan päätöksestä. Jo hankesuunnitteluvaiheessa tilaajan täytyy asettaa tavoitteeksi, että purkuosien hyödyntäminen on osa hanketta. Vasta tämä antaa suunnittelijalle mandaatin ja velvoitteen ottaa kierto-osat huomioon ratkaisuissaan. Jos tavoitetta ei kirjata alkuvaiheessa, kierto-osat jäävät väistämättä pois, sillä suunnittelija ei voi sisällyttää niitä suunnitelmiin ilman tilaajan tukea. Kun tavoite on selvä, suunnittelija toimii kiertotalouden portinvartijana ja varmistaa, että osat todella integroituvat rakennukseen.
Kierto-osien tiedonhallinta – perusedellytys suunnittelulle.
Suunnittelija ei kuitenkaan voi toimia ilman lähtötietoja. Raportti kuvaa tiedonhallinnan vaiheittaisena prosessina:
-
Inventointi – purkukohteiden osat ja materiaalit tunnistetaan.
-
Tietojen kokoaminen – kerätyt tiedot viedään keskitettyyn tietokantaan.
-
Jalostaminen – tiedot muokataan suunnittelijoiden käyttöön, esimerkiksi BIM-objekteiksi.
-
Siirto markkinapaikoille – osien tiedot viedään vaihdanta-alustoille ja kaupankäynnin tueksi.
-
Tarkentuminen – tietosisältö täydentyy hankkeen edetessä, aluksi yleisellä tasolla ja myöhemmin yksityiskohtaisemmin.
Ilman tätä tiedonhallinnan ketjua suunnittelijalla ei ole riittäviä lähtötietoja, eikä tilaajan asettamaa kiertotaloustavoitetta voida käytännössä toteuttaa. Tiedonhallinta on siis kiertotalouden käytännön perusedellytys.
Kierto-osien kauppa – markkina tekee käytöstä arkea.
Viimeinen lenkki rutiinissa on kaupankäynti. Osista ei tule käyttökelpoisia, jos ne pysyvät varastojen hämäryydessä tai jos niiden saatavuus on sattumanvaraista. Raportti ehdottaa markkinapaikkoja, joissa voi tehdä ehdollisia varauksia, arvioida kysyntää ja laskea logistiikan kustannuksia osien sijainnin ja koon perusteella. Lisäksi osien paketointi valmiiksi kokonaisuuksiksi vähentää riskiä, että yksittäiset kappaleet jäävät hyödyntämättä. Kun kaupankäynti on ennustettavaa ja osat voidaan hankkia samaan tapaan kuin uudet tuotteet, kiertotalous muuttuu aidosti arkipäiväiseksi.
Yhteenveto: Kiertotaloudesta tulee rutiinia vain, jos kolme asiaa toteutuvat: tilaaja kirjaa tavoitteet jo hankesuunnitteluvaiheessa, suunnittelijalla on käytössään tiedonhallinnan tuottamat lähtötiedot ja markkinoilla on toimivat kauppapaikat. Vasta kun nämä lenkit kytkeytyvät yhteen, kiertotalous lakkaa olemasta kokeilu ja muuttuu osaksi jokaista hanketta.
Tiekartta korjausrakentamisen kiertotalouden edistämiseksi
Nykytila.
Suunnittelu lähtee yhä pääosin uusien tuotteiden ehdoilla. Kierto-osia voidaan käyttää vain, jos tilaaja niin erikseen päättää, mutta tavoitteet jäävät usein kirjaamatta hankesuunnitteluvaiheessa. Tiedonhallinta on sirpaleista: inventointitiedot jäävät projektipankkeihin tai huoltokirjoihin, eikä niitä julkaista markkinoille suunnittelijoiden hyödynnettävässä muodossa. Kaupankäynti on lähes olematonta – käytännössä vain romumetalleilla on toimiva markkina, muut osat käytetään satunnaisesti omissa kohteissa.
Lyhyen aikavälin seuraavat askeleet.
Raportin mukaan lyhyellä aikavälillä on ratkaistava kolme asiaa. Ensinnäkin tilaajien on sisällytettävä kiertotaloustavoitteet hankesuunnitteluun, jotta suunnittelijat voivat huomioida purkuosat ratkaisuissaan. Toiseksi tiedonhallinnan prosessia pitää kehittää: inventoinnista saatava tieto viedään tietokantoihin, tietosisällöt määritellään ja tiedot julkaistaan vaiheittain – ensin karkeat attribuutit, sitten tarkentuvat tiedot markkinavuoropuhelussa ja lopulta tarkat toteutussuunnittelun tiedot. Kolmanneksi kaupankäynnin on laajennuttava: raportti ehdottaa käytäntöjä, joissa voidaan käydä kauppaa osilla jo ennen purkua, sekä mekanismeja markkinavuoropuhelulle ja hinnanmuodostukselle. Näin osista alkaa syntyä tuloja myyjälle purkukustannusten vähentämisen jälkeen.
Pitkän aikavälin tavoitteet.
Tiekartan pitkän aikavälin päämääränä on kiertotalouden valtavirtaistuminen. Suunnittelu muuttuu siten, että purkuosat voidaan ottaa huomioon yhtä luontevasti kuin uudet tuotteet; tämä edellyttää myös muutoksia suunnittelijan työnkuvaan ja toimeksiantoihin. Tiedonhallinnasta tulee avoin ja standardoitu järjestelmä, jossa kierto-osien tiedot kulkevat inventoinneista suoraan BIM-malleihin ja markkinapaikoille ilman manuaalista työtä. Kaupankäynnistä muodostuu vakiintunut markkina, jossa myös kunnostus- ja logistiikkapalvelut ovat osa liiketoimintaa, hinnanmuodostus on läpinäkyvää ja kierto-osien houkuttelevuus tunnetaan laajasti. Raportti korostaa, että nämä kehitysaskeleet rakentuvat toistensa päälle, mutta osa tapahtuu samanaikaisesti – ja vain näin kiertotalous etenee toivottuun suuntaan.