Juhannuksen alla, vähän ennen kesälomaansa, eduskunta hyväksyi uuden lain mediamarkkinoiden valvonnasta. Meillä laki on näkyvin merkki siitä, kuinka viime vuoden keväällä hyväksytty eurooppalainen medianvapaussäädös (EMFA) vaikuttaa kansalliseen sääntelyyn. Tosin EMFAn vaatimukset heijastuivat myös samaan aikaan hyväksyttyyn Yle-lain muutokseen.
Mitä EMFAlla tavoiteltiin? Säädöksen päätarkoitus oli estää poliittisten päätöksentekijöiden puuttuminen uutismedian toimintaan, lisätä median omistuksen läpinäkyvyyttä ja samalla estää sellainen omistuksen keskittyminen, joka voisi heikentää median moniarvoisuutta ja vähentää toimitusten riippumattomuutta.
Moni odotti EMFAn jarruttavan median keskittymistä, minäkin.
Mitä saatiin? Suomalainen laki mediamarkkinoiden valvonnasta edustaa varovaista minimitason sääntelyä, joka edelleen jättää valtaosan media-alan yrityskaupoista valvonnan ulkopuolelle eikä hillinne suurten mediatalojen kasvua pienten kustannuksella.
*
Lain hampaattomuutta on helppo kuvata ajankohtaisella esimerkillä.
Tänä vuonna on tehty kaksi merkittävää media-alan yrityskauppaa. Maaliskuussa MTV Oy sai uuden omistajan, norjalaisen Schibsted Median. Huhtikuussa puolestaan fuusioitui kaksi lehtitaloa, Kaleva Media ja Ilkka-yhtymä.
Edellistä kauppaa ei tarvinnut ilmoittaa Kilpailu- ja kuluttajavirastolle (KKV), koska ostajan Suomesta keräämä liikevaihto ei ylittänyt 10 miljoonan euron ilmoituskynnystä. Myös jälkimmäinen jäi valvonnan ulkopuolelle, koska osapuolten yhteenlaskettu liikevaihto ei ylittänyt 100 miljoonaa euroa.
Omistusjärjestelyt tehtiin toki ennen uuden lain voimaan tuloa, mutta uusi lakikaan ei olisi muuttanut tilannetta. Lakiin mediamarkkinoiden valvonnasta säädettiin nimittäin samat ilmoituskynnykset kuin kilpailulaissa.
Eli median moniarvoisuuden toteutumista valvotaan samojen liikevaihtorajojen perusteella kuin määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä millä tahansa talouden sektorilla.
*
Tämä on toki johdonmukaista mutta ei ota huomioon media-alan yritysten usein pientä kokoa. Monet median moniarvoisuuden kannalta merkittävätkään kaupat eivät ylitä lain säätämää kynnystä.
Maan suurin kaupallinen televisioyhtiö saa vallitsevien sääntöjen puitteissa vaihtaa omistajaa ja maan neljänneksi suurin lehtitalo muodostua ilman, että KKV arvioi kaupan vaikutusta markkinoihin ja kilpailuun – saati, että Liikenne- ja viestintävirasto (Traficom) arvioisi vaikutuksia toimitusten riippumattomuuteen.
Tampereen yliopisto esitti lausunnossaan eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokunnalle, että ilmoituskynnys on jäämässä liian korkeaksi. Ja niinhän siinä kävi.
*
EMFA täydentää EU:n kilpailusääntöjä ja suomalainen laki mediamarkkinoiden valvonnasta puolestaan omaa kilpailulakiamme. Kilpailulainsäädäntö ei tunne yhtä toimialaa, mediaa, koskevia erityissääntelyä, mutta EMFA velvoittaa jäsenmaat valvomaan nimenomaan mediatoimialoilla tehtäviä yrityskauppoja ja estämään moniarvoisuuden kannalta haitalliset keskittymät.
EMFA edellyttää, että kukin maa määrittelee kansallisessa lainsäädännössään mediamarkkinoiden yrityskeskittymien valvontaa koskevat säännöt. Säännöistä keskeinen koskee ilmoituskynnystä eli liikevaihtorajaa, jonka ylitettyään kaupan osapuolet joutuvat ilmoittamaan kaupasta valvontaviranomaiselle, meillä Traficomille.
Laissa nyt säädetty korkea ilmoituskynnys on media-alan moniarvoisuuden kannalta ongelmallinen.
Viimeisen vuosikymmenen aikana median keskittyminen on edennyt vauhdilla ja kymmenet lehdet ja radioasemat ovat vaihtaneet omistajaa. Esimerkiksi Sanoma ja Keskisuomalainen ovat vähitellen hankkineet omistukseensa useita pienempiä lehtiketjuja sekä itsenäisiä alue- ja paikallislehtiä. KKV:lle kaupoista on täytynyt ilmoittaa vain viisi.
Odotettavissa on, ettei Traficomin postiinkaan tule ruuhkaa.
*
EMFA edellyttää valvonnan kohdistuvan kaikkiin sellaisiin keskittymiin, joiden seurauksena yksittäinen toimija saa määräysvallan tai huomattavan omistusosuuden markkinoilla ja pääsee sitä kautta vaikuttamaan yleisen mielipiteen muodostumiseen. Säädös nimenomaan muistuttaa oikeudesta soveltaa yksityiskohtaisempia kansallisia sääntöjä erityisesti alueellisiin ja paikallisiin keskittymiin.
Tätä mahdollisuutta laki mediamarkkinoiden valvonnasta ei käytä hyväkseen.
Laki sivuuttaa sen tosiasian, että media-alalla markkinat ovat usein luonteeltaan juuri alueellisia ja paikallisia. Esimerkiksi sanomalehtitoimialalla yrityskauppa voi johtaa alueelliseen tai paikalliseen mielipidemonopoliin, vaikka kaupan osapuolet eivät ylittäisi lain mukaista ilmoituskynnystä.
Jos laki olisi ollut vähänkin herkkä media-alan erityispiirteille, ilmoituskynnystä olisi pitänyt laskea alemmas kuin kilpailulaissa. Tai sitten lakiin olisi pitänyt säätää alennettu otto-oikeus, jotta selvästi eri kokoluokkaa olevien osapuolten yrityskaupat olisi harkinnan mukaan voitu saattaa arvioinnin piiriin.
Nyt laki sallii suurten lehtitalojen jatkavan ostoksiaan lehtikentällä. Lehtiketjujen määrä pienenee entisestään ja itsenäisten paikallislehtien siirtyminen ketjuomistukseen kiihtyy.
*
Median keskittymien valvontaa tarvitaan siitä huolimatta, että alan konsolidoituminen lienee väistämätöntä. Isompi omistaja tarkoittaa usein leveämpiä hartioita, mikä voi tasoittaa tietä lehtien siirtyessä printistä digiin. Saattaa olla myös tapauksia, joissa yrityskauppa on varmistanut sen, että sanomalehti on jatkanut ilmestymistään.
Esimerkiksi Medialiitto on omissa lausunnoissaan korostanut, että konsolidaatio tukee paikallisen uutismedian olemassaoloa ja että yleistä kilpailuoikeutta tiukemmat esteet keskittymiskehitykselle saattaisivat Suomessa ennemminkin kaventaa kuin lisätä sisältötarjonnan moniarvoisuutta.
Jälkimmäisestä voi perustellusti olla eri mieltä. Tuoreen tutkimuksen perusteella esimerkiksi Keskisuomalaisen omistamien Kaakkois-Suomessa ilmestyvien päivälehtien toimituksellisesta sisällöstä yli 40 prosenttia on yhteistä.
Onhan se hyvä, että Kouvolassa, Kotkassa, Lappeenrannassa ja Mikkelissä ilmestyvät lehdet ovat hengissä, mutta toteutuuko moniarvoisuus, kun suuri osa sisällöstä on yhtä ja samaa?
Heikki Hellman